TOGETHER WE BROKE ALL THE RULES, DREAMING OF DROPPING OUT OF SCHOOL AND LEAVE THIS PLACE

Multa on monesti kysytty miltä tuntuu, kun poikakaveri asuu toisella puolella Suomea yli 600 km päässä? Onko aina ikävä ja kuinka usein pystyy näkemään? Onko kaukosuhde oikeesti sen kaiken vaivan ja rahan arvoista? Mä ainakin vastaan joka kohtaan, että on. Ja pahalta se tuntuu, kun ei pysty olemaan toisen lähellä silloin, kun haluaisi.

Kuulin pari viikkoo takaperin parin tytön keskustelua kaukosuhteista. Kummallakaan ei ole siis kokemusta ko. suhdemuodosta. Ne ei kuulemma toimi ja jätkät on niin kusipäitä, että ne pettää automaattisesti, kun ne asuu vähän kauempana. Tietty tuli sellanen olo, että vetäkää pussi päähän ja olkaa hiljaa, kun ette asioista mitään tiiä.

600-700 km on aivan liikaa, mutta onneksi suhteellisen hyvät kulkuyhteydet on keksitty. Lentokoneella pääsee yllättävän halvalla tunnissa HelsinkiVantaalle. Matka ei rasita ja aina siellä toisessa päässä Suomea on se tärkein ihminen odottamassa. Toki vähän matkaa häiritsee mun ei-niin-ihana lentopelko, mutta kyllä se matka on sen arvoinen!

Ikävä on aina. Siitä ei pääse. Vaikka nähdäänkin melkein joka viikonloppu (ellei joka, niin joka toinen), niin olisi mukava viettää arkea enemmän yhdessä. Viikonloput ja lomat menee aina liian nopeaa. Onneksi asioihin tulee kesällä muutos, sillä jos kaikki menee kesätöiden kohdalla hyvin, niin pääsen koko kesäksi Vantaalle kesätöihin ja oman kullan kanssa viettämään aikaa ♥. Ei oo mikään sen parempaa!

Mut mun täytyy kyllä sanoa, että kyllä mullakin vuosi takaperin ja kesän lopussakin oli ennakkoluuloja kaukosuhdetta kohtaan. Kestääkö oikeasti sellaset suhteet ja kestääkö sitä ikävää? Ikävää ei oikeasti kestä, sen voin sanoa ihan kokemuksesta. On aina rankkaa sanoa toiselle heipat lentokentällä. Iltaisin varsinkin on aina eniten ikävä, kun joutuu menemään yksin nukkumaan, vaikka ei millään haluaisi. Mutta kyllä meilläkin - ja monella muullakin, on kestänyt kaukosuhde tosi hyvin. Mun mielestä on typerää sanoa, että kaukosuhteet ei ikinä toimi! Eihän ne toimi, jos ei pysty sitoutumaan siihen. Ja ei ne kyllä toimi, jos ei rakasta toista. Meidät saa ainakin jaksamaan tieto siitä, että kohta taas nähdään oma rakas ja vietetään kiva viikonloppu yhdessä! :)

Onnellisen suhteen este ei ole kilometrit. Ja jos on, vika on silloin jossain muualla.

Mut siis musta maailman kauhein tunne on kuitenkin se ikävä. Kun siitä ei oikeen pääse suuntaan eikä toiseen. Ei auta, vaikka puhuis tunteja puhelimessa, kun ei voi nähdä kun toinen puhuu. Ei voi nähdä ilmeitä eikä eleitä, vaikka haluais. Eikä pysty olemaan siinä vieressä tukemassa välttämättä heti, jos kaikki ei toisella mene putkeen. Ei pysty antamaan pusua eikä halausta, kun haluaisi. Mut kuten sanoin; kaikki se matkustaminen ja rahanmeno on tän suhteen arvoista! En kyllä kadu mitään!

Ja ps. Se on vaan ME vastaan MAAILMA.

Ikävästä puheen ollen vielä, joudun huomenna luopumaan alkuun muutamaksi viikoksi ja sitten vähän pidemmäksi aikaa mun pienestä sinisestä koiraneidistä :<. Mulla on sitä ikävä jo nyt, vaikka se makoilee tuolla jaloissa. Noh, onneksi Lahti on Vantaan lähellä ja hyvillä kulkuyhteyksillä pääsee sitten moikkaamaan omaa pikku neitiään. Mulla alkoi siis tänään tosiaan hiihtoloma ja huomenna juna Vantaalle lähtee kello 11:35 Oulusta. Tosiaan tällä kertaa matka taitetaan junalla, kun on koira mukana + hyvää seuraa, sillä toinen Anni ja Miia lähtevät kans Vantaalle ja Helsinkiin shoppaamaan! Pahalta näyttää jälleen tää mun pakkaustilanne, mutta ne on vaan pikku juttuja ;).

Maailmalle oot vaan joku, mutta jollekin koko maailma.

//
ps. tässä teille meistä vielä maailman hehkein (+ oikeesti todenmukaisin!) kuva meistä